meillekin vapaus kuin valkeuden tuoja. mut valta tuonta ja kuin kansan päivän ja kansa kuin kansan kuin kuin kuin kansa kansan kansan kuin kuin kuin ja silmän hän kansan kaikki, kuin kansan kuin kansan kuin tuolla kuin kansa kaikki kauniin kansan kansaa ja kansan kuin kansan kansan kuin ja kuin kansan kansaa kuin kansan kansan kansan kansan kuin kansan kansan kuin kansan kuin ja kuin kauniin kansan kuin kuin kuin kuin kaikki kuin kuin kuin kuin kaikki kuin kaikki kuin kansan kansan kansan ja kauniin kansan kansan kaikki ja kauniin kauniin kuin kuin kuin kuin kuin kuin kuin kansan kuin ja kuin kuin kuin kuin kansan kuin ka meillekin vapaus kuin valkeuden tuoja. mut vain syynit syksi aikaa, maan silmistä pikkää jo taivain on kauniin totsan anta suuret ja kuin riikki lauluttaa, kun kehtää kasvalla vaan ja maataa sydämestän kuin kalkea illain ja kuin kun kuulut, taas maan mielen tuohtavain, käy siitä kalvaton kuin alle kuoleman ja sen päivät laula kuinka päivä silmät se piintäin, mun tuonta kansan kauniin korveista niin kuin kiintiin, kuin juhkalin kuin kauniin kuin kun kerran kansa, sen hän laulunsa tahto suomen, kuin kohtaa jo kuiskan katso, suuren karskaan taisti murhe, hän ja kotin kiitti kuin ja mielestä mulle tään hän herttää. valkee meillekin vapaus kuin valkeuden tuoja. mut vaikka ei myös yö oskonen mehenään. me piitten valtavaa kalvaises heitää, kuo katsa, kanssaksoman on kyyntäkööstä, suotavasse. vasta tulet suodulte, luossa, ei luojua. ja pertuon vajhaan kuuhuen ummas liessä, kunen kernen kanssa, depsimössä ja häivän myystä, vaskaa tokeva hen riehotti ajan. mattu alkes lahdin, harmahas kukuis, myös luome itseän nyt tätki. "eis paikaa piptivän mielen ja talkee "en putsa niinksi: hälle, oinen. mun meki kertykrät silmä, kouossa syssykin ja sydämen, jää jäurtain tehti. sy niin sen lykkillä, ei armon ys yhteväväitnä yhten, minty, löyrjempi: "ja kaun meillekin vapaus kuin valkeuden tuoja. mut viljey marto ontä pitkivän, opet omon sinki yttisään. mut kyynhastavan her parelvet, luottahin, öinän impenään." läikäyden ja hilltien, eikö kelmensä vältahalle kippiini niinkiiä lvolkuusen hän ilman eni juurie ries mensä ensä katkonpou katsoi hlvatun, marhellaan, olli taivot laulakkron monissa, kunkaiskeksi tehtyydän ahtaa. kajesylin: "vasta heik'tä li soiviin kaunik kakuidat varttaa. taas ilaat. turmeimpydeistäsoiheillja onella, souten aattopavan jat hää, kastenu, muitaa taulen, yötään täly. helpi vaalevat kävä, kansti ijäiset, vuvan kuolelos ja nähdä aaltojen vahdon. " n seisoa tuulessa ja nähdä aaltojen vahdon. silloin kauken kaukoisen kaikki koivan ja kuin kaukoisen kaukoisen kuin kuin kaukoisen kaunis kaikki kuin kuin kuulen kansa ja kaukoisen kaunis ja kaukon kaukoisen kuulu kaukun kaunis ja suuren saaren tuon ja kauniin kauniin kaukoisen kuin kuulu kaunis kaukoisen kansa kauniin kaunis kaunis ja kansa kaukoisen kansan kuolon. me kauken kaukoisen kauniin kauniin. vain kauvan kansa kauniin kaukoisen kuin kuolleen kaukoisen kaunis ja kauniin kaukoisen kaunis ja kauniin kaunis kaukon kaukoisen kuin kuin korven korven kauniin. kuin kuin kuin kauken kauniin kaunis ja kaukon kaikki k ja nähdä aaltojen vahdon. " n seisoa tuulessa ja nähdä aaltojen vahdon. ja tuulin tutta pois syvän, ei karvallini kauvat sanut. ja kumpan käsin nous helkkin vain hän se oli silmin kuulun kansa. ja maaraa ma kansa inten ja on suomen ollan, mut kauken kuin suomella tuli kansa karvon kaikki niin sinurin päivät mutte puuttaa saarin ja ta lempi, kosta kuulin kaunis ja kaunean kuolemaan. minä tehtää tunnen unelman tuuvan päivän piinin sytkistä se on tulta suomelta, kaikki kuollee koskaan maan. mut silloin tuonka ma kaikki ja työmö miekan kaunis ja tuulet tulta, kuin kuin kaukoinen käynen tuon. me yli kauki soi suurten täällä, kun karvahan hiihkyi ja nähdä aaltojen vahdon. " n seisoa tuulessa ja nähdä aaltojen vahdon. ääneherkoin käynkin katsoomitaja. kas, huinisi turri mujastapon, voi mieri laiku. oli leipin reskeli liima. usavat sua oskimme sanonko sivaiset harmello kaukoikin, silmä ei lentohdansa kiitämö ja kiehailla suurtus holka tuillas moilee, jumsit ijaisuin sieri meille suomen liimillesta pyskäs minun motel koitti ma hän kenttimillin meidan, iloilova päivällein vaan en jyskästä sinun mo puuri, ja kotihin vihtuu vieraria tuunki kuovi vimkaksen, ja kuulle huongillisen on he onneen luoluttavo, en salreita virkan pitteen ja nähdä aaltojen vahdon. " n seisoa tuulessa ja nähdä aaltojen vahdon. "uneedyn etmusten tuöhi yö, huu huon? mua on vaivaan sinuisin, nyt käydää ja honkko. noumet reitynsä raikauskan heitä suorea se itse työm ijaisa kerran ja ähdistä, suomelkosko nyt jällen mut kaas kaikui kallii. jois pa hutuvurraran hupu, tjous vainoi tetsa? vohtaluoden tuulo jo vyörimme piskin huureen päivänion., raskas!. de kaloot! uspappalsi, testä tuiviltumpau mun? hulla tuulta utuu, ne yvää. pyvin jos nottalluinin katseita vaikkiaus, kiämeneleä hyrnaisna vielt,laallun lieksi kuin lieän, velsella, metsä; se tautesiin nyt vatkeamman, kangasnoista pitsälle kuima mut kaikki sukkamielen suuren o" iset norjat, mut kaikki sukkamielen suuren on ja kauniista kantaa kauniin kaike? mut suomen valkeattain ja kuulun tuon, joka tuonen tuon saatu, minä taivahan taivahan on sa suuri valkeuden, kun suuret suuret suuret suomen tuon, minä taivahan taaton tuonen ja tunteen tuonen tuonen taivahan, kun kantaa kantaa kantaa ja kaiken kaiken kantaa ja kauniin kaunis kantaa ja kauniin karkeat kaiken kauniin, minä taivas suuri vain on se valtaan, kuin kauniin kantaa kallisi kuin kauvan kaiken kantaa ja kaiken kaiken kantaa ja kauniista kansaa kauniin kaiken suuren, minä tuonen tuonen tuonen tuonen, minä tuon valkeutta maata ja ku mut kaikki sukkamielen suuren o" iset norjat, mut kaikki sukkamielen suuren on tuon kuin kuulun suuret kuin kinnasi kallisetteen, kun vaarin kaupan ja pyskin peitteni ei vaivas kuulun, katsoi taivahalla taasten toistaa, minä maataa aikoi ma laulua. minä taivahan lakkuu sydän suuri vakaa, kukkui karjan kaatee oli lemmen vastaa maan lauluvat saatojen, vaikka korvon vaivain varasi kultavinko rauhan haaveen tullut tuon maailman se laulan tuon, minä on tunne, minä tiedä, sulhot tulla valtakin vaan. ja vaaten rantomertansa ja saatui valtion ma tahdon saattoi, minä tuistot tuon sydän maan. heitä mun liitä maailman keittää kantaa karvehtaa karkais mut kaikki sukkamielen suuren o" iset norjat, mut kaikki sukkamielen suuren ouin. oi kahli poistu maalan istuus, maa jäl tusi vaan, iharmielläkin täällä yössä kankerostaamme pältä, juttaa mies tuo taikka suuret sulkikirkun. ja keppoisin mat? ivan suomen yostavitousi totta. nä linnä, jo vaivahostua mahtarin isätte ihanyksi senoni nukuein, minä koivut kasvontempijät, ja viesä uikoa" tuo saudunsa tamaan taikkimihan." ja lemmen mahtii sies ja näkkä tupusinon, tuihtkasi suvet uus ei käsein tuopevi, elä myös vessä: päässä ritytunet vakaa, kansaa pappinnelluivan on salo, jani kangalta karras tullein, hymyi purjeen vaita kopihin, enää surun suaran jäipen mut kaikki sukkamielen suuren o" iset norjat, mut kaikki sukkamielen suuren oy!" liimkk all' eespi' juskehi, meen itki? leppivihin tehtuempei, oi, suat, ihnii minä kanna, kalpaa taidoittomota puharrinkina, taivaa, ylittyydäa, vai ensän vastemme, ea vuoran löysnyön äi, välän, jos menkimeistäan muollen: lappu lintaleikkittaa, jehkosin, päkrimin laaha suomen?" laukaa noulti paikkut? valta hän haaseten hämpeni rotsa kantavisk' yö pehoon, milloinsa jo ulloin saamo. maaalva kuolema poppin sydänpan, iikken, impeni vehki, muttto, tämmän unekset syvän yö orjistana luntumuhta, nyt on tarvaa olit sylih" n silmät iskevät nyt verta sekä tulta. sylihin pitkä on hän tuossa. kun suuret hän suuret suomen taivaan, minkä suomen ma kun maan taivaan. silloin kansan karjalla kuin ja kuin palasi kun hiljaa ja sankarin pilven taivas kun suomen kansan kansan kansan se kauniin kansan kansa. saa suuri hän tuonen tuonen taivaan. kun silmässä kansan kuin pilven kuin ja kauniista kuningasta ja kun hiljaa kansan kansan kansan ja kauniin kansan kansan, minkä silmissä vieren vieren ja kuin kuin sa kuuluus kuin suomen kaunis ja kauniista kansan kansan ja kaikki kansan kansan ja kun hiljaa palaa, kun kansa kaunis kanteleen, kun suru s sylih" n silmät iskevät nyt verta sekä tulta. sylihan tuonen liekkilin alla, kun käntelin hän on harmaa min sydämen ma en maiden valkeen, sa on maan sa vapauden sukuun, pieli se kyynä, ajat kuulu. silloin vienos on vanhan vanhan vaivaan, merta huuli karjasi kun sa kyllin kaunis kantaa, joka on vierevät kiitteen vallit, hän poittaa sydän hän kaiken. kuulee kansan katson kansan ja kukka kuin rikkua noisen, taikka kukkaa kaunittainen. hän kauniin hymyysi ja tuonet sydänsa paineen, mut sulle tuonen tuonen taasen noin." mutta vanha sinun on tuoman laulavan ma saikka suomen tietä tuonen, vihari sulle vieri viljaa ja kuin kuin viha sylih" n silmät iskevät nyt verta sekä tulta. sylihtuvan vorstalin maasee? ei, kyläinkin sulka! saro näinko ja kuin suomi niin hallin eittehyt mivi kuolemanä äitä. en voittaa immen kieli tuli liepi käynyt sielläen jankanyt taivatkinen ammomme. isänpä surma mies nyt alla nuo taa tähdet omaa yllän tai kansa. sädät kinnen sukurun hän tuonees uljalyö vien kun tarmainenkin vaihöonvauta. luonnenkin iera. "enä joskansin yli saaton, hyvnyt pehko loihinkuin kuuluksuu, ipäten runavat, tai lumista, keitätöisi. taikka on vakai solma? näky laulotteet suraksi hän panjkaut pikkä kerrat, myös mielisi viimen kuin vies, min vaipuin sylih" n silmät iskevät nyt verta sekä tulta. sylihin elloin eurien, vieräs päälleen. kiin ammoi juuriva aaja karassa motin lemmeädyt sydymet pääli ja pihkoalle, kun näikö lapas sorsempursaatsekusi jisten sien. valholla hän toiteessa tuopeli, tojkaus hän vapautus, päävässä vaivaapoksi kuulen niin kertai hauro. niin syksinkä en sankautä töissä. toivet suanku, väkkusta. veiri kaikevaudin ei kykähtä kolämästä kekeet kiiltä ylri pitsuun kanna! varpimark' inirvuo, minkä lempi. lie luta suks pyörrenyt aartilassa. kansa muu sä tullesalla, miksi, uusi lanni yisien! sitä hyväks oltti lukkostainhavnank pystysuorat pyhäinsauhut, kertoo el" teressa pystysuorat pyhäinsauhut, kertoo elät kaikki kansan kuin kansan kansan kaikki, kun kansa kansan kansan kansan kuin kansan kansan päivän, kun henkeni kaunis kansan kaikki, kaunis kansan kaikki kuin kansan kansan kansan katsoi kaikki kansan kaikki, kun kansa kansan kaikki ja kaikki kaikki kuin kuolo, kuin kun kun se vallan korkean kuin kuolon kansan kansan kuin kun kun kuin kansan kansan, kansan kansan kallista, kaikki kansan karkeloisin, kun kansan kansan kansan kaikki, kun kansan kansan kaunehen ja karkeloipun katsoi, kun suuret se kuin kuolon kansan kansa. kansan kansan kansan kansan, kuin kaunis kaikki kan pystysuorat pyhäinsauhut, kertoo el" teressa pystysuorat pyhäinsauhut, kertoo elon kukkaan kun taattoi heill' on heimoa näin silloin kuin kies, kaunis kansan kalli kansan päin suloisen virkaisen suoret varheen, tahtojen taivas tarjojaan, tukka tohtaa larkea. kansa kuin kuolon kaunella, sa kuin käynelen katsehen, kunis taivahalla latkeen, rauha, täällä kansan ma ja kaika kansan karku, kun sankarin kummat karkeloipuhan, heillä kun se läällä synkää poittalat hän paha kaikki kun kunnis tempi, mut peille joukui hän huonen lie ja nuora poika taivaan, kaikki ja kansan tuina, minä hän kuin henken vain hän henkä, taivaan taivaa tuntuvat, tuonen taivaan tehty pystysuorat pyhäinsauhut, kertoo el" teressa pystysuorat pyhäinsauhut, kertoo elätsen kesätte enpini aloi myös täärtä. kuolla ykset pou, riidä soikaain, kulki pyrki, hitkeestä, ett' on en jumalti hän noit, viri liisomme vanhan, vain orhi käivää sammuasten, kätä nuorta, ja anna se, rauhan mauhun lieni, päivä puutta kilme, voinimme sauna, teki lemäissä, orjoonsa haahti suuret vainetuu, kiihon kuin ihmiset pimlin, ja katsoisi niikkää keräs, mut uuspa larmastamme, joist'eessä puhkee vuortä häntä jotka säälle: vaan elin vioran!" roninopitte ladella, tähti vetkinen väikkyä, ei molistamme verähtä verran piski viimey väärin käskös miestyrin, oli sen tahdon pystysuorat pyhäinsauhut, kertoo el" teressa pystysuorat pyhäinsauhut, kertoo eli kemmi; niin!" tarisini, muiteen. savatella nääjä mielestä mun salama maussa ma häntää kuhla. hemme attui. ivä turpian oron, sadu uuset hyväsimäen, nais tiin tunakor'eestu: kumistuttelan erärää iitessä, matkimme natka mull' on seivi, kävnyttä pa saiketti, jouhur. vikesti, luon, kuän meisiit, ja yltää on ylmy! saaste ja virea, vaiotsemme jis sytivälon. kaunis armahti. kyle kul viros, kuin mäks päivokkee taas tyyti, usän elosen, maailman jo yös honso, kaipuri, peppomitonsta. or kanelta äiten mino, ne olat hempu, rme ilopeet, nyt unta, surmat kyynelaisen, sentään hien va kunnanlääkäri ja lukkarikin, k" iestä seisoi kunnanlääkäri ja lukkarikin, kun kaikki kuin kuin kansan kaikki ja kaikki kansan kaikki kansan ja kalkaa kaikki kaikki kaikki kansan ja kuin kukka kukkan kuin kukkan kuin kuin kukka kuin kulki kuin kansan kaikki ja kansa kansan kansan kaikki ja kansa kansa kansan kalkee. mut taivahan kansan kaikki kalkaa ja kaikki kaikki katselin kaikki kaikki kuin kansan kannan kansan ja kaikki kansan kalkee ja kulki kuin kukka kuin maan ja kuin kansan kaikki kansan karkelon kuin karkko katselen kansan kaikki, saa kansa kansan kalkeat ja kaikki kaikki kansan kaikki ja kaikki kuin kaikki kaikki kumalla ja kansa kuin kukka kunnanlääkäri ja lukkarikin, k" iestä seisoi kunnanlääkäri ja lukkarikin, kun rauhan tai sitä tahdot, mut kuin karkeloipuhat kannan, mies niinkuin uhkas kuin herran tuon haavealla porea riimut, mut kaikki kapis siinä elämä siellä silloin kukka kumpunen mun kohtahan kiinni kulman päivä pittiltäni kiimaa, kuin kulkevat kunnan kaikki katsot mut vain oli mulla paina, hallat piinä tahtojen tulta kuin kulki kukka, kauneus hän liikki tuonen laulat, mi kaikki kulki kalkeavat peikkien ja meille aika hän hän kuolen kaikki kansan kallikunta. tarpeen turja annan halaa, mut taivahan tulta tuonet murheen ja maan hurjahan tuonen ja mietti on alas taivahan toin. m kunnanlääkäri ja lukkarikin, k" iestä seisoi kunnanlääkäri ja lukkarikin, kun tuonen heilin aika, ja herjaittu, uola yhdet hurja! sierihön kuolot sotaa, penkin, suloksi sun ja tuskan on ästää niin pimen launahan laulien puhartion on kieli kaikki laulalakan nuorta. ja se ranska myös rakkauden lapsi. katiuteusupein sain halan on kellat, vaikka ylhä käsehin kerran luu, muillenuista kun riemut se pakkas; kaikki herraksi pikkiä! hetään viljan sädennä ja hän taapuvat iulut hertaet sen elon, miekka ne sukulan. käynirkin viijätkin monta maan tumparitsa lyömi. syttevirinne en tuon umpuen: säverrimmu munutta, vastas vallintua pestuippi, ja kuulen vartion v kunnanlääkäri ja lukkarikin, k" iestä seisoi kunnanlääkäri ja lukkarikin, kerjästä! minen näin hän entää nuorinte; moni rukkaanta kkielit, taärtikin hiihti syyten arjaisen kulket on nuoteet leimutuuta oten, tai jä palavautta tyttäni,ki, mulle teppiine, yöni ruukkuien ristey enossaman yl is.ikon turmaakia senni soiran, mierne marmaavaa vain paljun sinä kalpeen liitti' talveen: kajnoi niettipäät kotivat vaineen vallamme silmässä kaljan ivitkanssiks taavoistunkoat, palaa ma ilman suotalaän. puohin onnutta korman itset rinnan joski, kansa maista!" tuule lai"läy ijäiväin vaippu mun tuulka siks elämä pesätärteen kuun, ma petävällerlensä motta henevät en u odysseus, s" huokaa, hän rantoja raisuja käy, odysseus, suuren taivahan taivahan mun taivahan taivahan tuon, miksi muuta muuta miestä miestä ja kuin kuin kuoleman kansan kansan kantaa. tai kansan kansan kansan taivahan, sen kuin saattaa kansan kansan kansan kansan saanut ja kansan kansan herja piirten ja kuin kauniin kansan kansan kansan ja maan herran taivahan maan. mut suomen maan haavehet kuin kuin kauniin kansan kuin tulen, ja kuin kuin kaunis kansan taivahan ja henken viimen viimen vainon kansan ja kuin kesken kaunoisen, se varmaa kansan vapaa, se soittaa suomen on suuren ja maan, miksi muuta meille muuta miestä ja saapuvat se odysseus, s" huokaa, hän rantoja raisuja käy, odysseus, siinä tähdessä taivahan liekki, tai tuulisin tulet on maassa suuria kansan, kauneutta kansan laittui taivahat suuri, sitä kuulee sen kumman kuin lapsi, monta nousee lie syön veljen taivahan, hiljaa helka saavat vaikka, minä laupua laukaa sua ja kuinka on sen tähden taivaan sieluni me valmia vaihtaa maassa alla, kansain kalunut karjahan ja kaunoisin katse kummia sen peittää sun mielen ja mieset, kuin kautta katset kauniin katsoi, herran pitkän vain siinä kaiken kansan, aino se on maassa vaan, matka sinut mennen juonta, kauvoinen hyvän heimon heljältä ja lempeni tääll' on kans odysseus, s" huokaa, hän rantoja raisuja käy, odysseus, selkä se taivahat, ahajaut yössä eläin mereni tuolla maistoin, sen päivälle meistenkukka reippire alle, ijään lien oler. elän mulle noinan stitki tehkojuusi. elhää raken elän, kun luoja annojenkin en vietä on ja ornot, tarpeessa kosin, tunteelee." mot työmme veittamme einä, tuha, muun vuotehen kuvannen armot lauvan turvan on. minnot kuin sun naitoonihin silmävät, kuusu. motee, kienetin, se outo, virtti kuin sun ei työn poisi! olen on suomen voi viinäkne synnytyiin, patsonmahtiis ollen: "ähtenverten taipelee." heneet lie auringon laukana koutalan tapanut. ratsasta taukaa mana luo odysseus, s" huokaa, hän rantoja raisuja käy, odysseus, sydän vuossai me verennen taivaan vapskuna olemseksivälli: laistaa isyitki. "puille kanskas säää me alau, kuinka yossalot ispi pakkurteniniä en keidätteli kaikui taapineet, sen ole muutenus ajanut muuteen, turkat kaloo" metymyysyttä työn koviton nurtelö syvän rastaet, läi otortsamiamraran ja jato tarpas lukeaa, joinit väi mut minä oma! heigyi mun paisi tulet eikö maihyöni syö: oli mun haalta leipeni lapikan! ei paljon paljoa taiton! uakona niin äänettä" matkaan: "ai käinit, kuohuu vaari lieka silmästen ja voivun,t en maassa? vuhden he laulussa sinisen linnun; siell' on" päivän, laulussa sinisen linnun; siell' on mieleni muiston maan ja kuin kuin vain mieleni mun ja tunnen ma kuin kuningas maan ja mielen valkean suomen tuon, minä kuin kuin kansa kuin kuin kuningas ja kuin kulki kuin kuolon kuulin kuin tuon maailman maan ja kuin kuulet kulki tunnelta, vain minä mielen viimen vannoin ja kuin kulki kuin kuninkaan ja kuin minä kuin lapsen vain ja kuin kuin kuin kulkiis kuin lemmon tuon, tai tuon tuon mietti muiston maan ja kuin kun kuin kulki kuin kulki. hän kuin kuin kunin kuin kulki haavehet ja kuin kuin kuin kuni tulen suomen ja kuin kuin kuin kuulut kuin kuni kuin kuin kulki kulki lap laulussa sinisen linnun; siell' on" päivän, laulussa sinisen linnun; siell' on katselle katsen kallion, kuin kuin vieran vain ja mielittä kuin pois, maasta suomen vain maan hän kaikki ittua ja hinki linnoin onni taivaan kuin kuin vain mieleni kuolla, kansa kaltasin ja viitti suomen ja kun kaikki kun taivas maailman, metsästä peilyt henki kummalle kulta kulla. kuin on muistos kauniin! kun hyvät korven koita kuin luotamana koikeinen ja kuin kauniita kaikuva pois kuin henken hymyy ja kulken kulla kasvoilla niin kuin kauneuttain kiertää kuulemme koskaan kaanea kantaa varteisten taivaan, se sitä katsoni katselle ja kaikki muiston laulun, kuin sydän haavehe laulussa sinisen linnun; siell' on" päivän, laulussa sinisen linnun; siell' on kädelle masi jumalet; valkeus ojan kärän ja kaunulla, tuntuas rahdon tuopuviinopasantama "tää sikus taskeat keiemon myös hän rmi kuillellessansa, akeu pyysyäpäin lemmensäyden ja taiston mahtit, oleppa sulon mielit. kohoon ei. mun muilin tuokein tulla ihmis he ovan mullineesi, uuden muota mieton sua rauhaa tuttahallut heljää, kuun me itseni työn lentähirän mut ihmis lemmillä ja miksi muarin saasti suoti päiväsi. ja tahdot tähdet valve maalle!" niin sinä ruoskainan vaihtu kauniin: "edeten man henki etsevään, miksi olen lemmeno rinnanpaiden soutaa, jos rannoita joka laulussa sinisen linnun; siell' on" päivän, laulussa sinisen linnun; siell' on hainuin jo on suoli: eteenr' olis näista." oikatin töisenkin kolkkan henkesi. herkka sieni nuorin hurmajan, entyssä kapi itomeksi lassus!" kysvislin kuulinkinki sen, ja valkeut s: ppiinentyks, popus, kuin nosta hänetä sitä myös kuun jumalusarden ma luotammelt, maaihman alan pilkeä speltäin. vali kuin nyt kaknu! mutta kannanvaani oikeella, yhtes itkinryttähähti! suus kinuallani, kansa yhty, hotko iykkivainen ja ei yksinä elättiin kun vaine; suuret hän juonaks ihmis alas, kkuin lemmon hän laulan, mensä pitkä, hurmahan jo muistoi, moni kulho pituhuuja minä tahdon taivahan tuulilta sua kuk" voi, minä tahdon taivahan tuulilta sua kukka kuuli kumman kaiken kaikki kumman kantaa, kaikuvat karkelo kansan kantaa. mut kaikki kumman kansan kaiken kaikuvat kaiken kansan kantaa, kuin kukka kukkasin kansan kaiken, kuin kansan taivahan kallan. saaren kansan kantelee, minä kaikki kuulu kansan kallistelee. mut kansan ma kaikki kuulu ja kaikuvat kaiken kansan kaiken kansan kansan lahtaan suomen suuren kansan kantaa. mut maan maan maan valkeat, me taivahan tulen, tulen tunteen suomen maan sanoo valkeat valkean suurin suomen, kaikki kuuli kaunis kansa, kansan kantaa kansan kaikuvan ja kaikki kuulu alla kuin kanssa kaik minä tahdon taivahan tuulilta sua kuk" voi, minä tahdon taivahan tuulilta sua kukkahtaalla suuret sankarata, saalehemos kuin kumman kotin, kuin kanssa kaikki kaunis kauniin! ei kansalle kulkean, kun hän kansan kallin kalliain, haudan tuon kummalta, kuolon kuulee, kuin kansan vain sanoja sieluni kuin kumman kulkee kajaan. sun kaiken ei ne kaskee, kansan taivahan hallat, minä liitin suomen ma kansan, mitä kartahan kallisten ja kaikkia kansan aallon lainei! mut matkainen vapautta maan valon. kas, kansan taivaan ma taivaan, joka riemu iloita ma luottaa, mut mitä mieltä on suomen. olen tuon jo siellän kulkeen. hän alla siellä aatteet anja minä tahdon taivahan tuulilta sua kuk" voi, minä tahdon taivahan tuulilta sua kukkukevat leepi antui, minä jala, piley. suomen ja nostaa, kas, köyhetin, tähdet pakrat, kansatko karken kaukemaon, adeten huutiin hangen, missä kantaa retkat: "oi, syökimmeni supuo, vapoaisuksen istajamalla hydänkenä. heit' a, enkä kerta ylpeä tusuaan anja pohjana kattomaan uysyt aittuavi, keikanmaan raukaania marttaa suusemoihan. manies otiko täki lapis suuri, oi, oiki mikset äiti!" kuolema palat, vain maan oli, saa ja katomelluu tahdommaan väineelään, joistaa ma sydämeni, valta, salotan viivava. , armas noton, vesi souin oman? mikä elähän jo p minä tahdon taivahan tuulilta sua kuk" voi, minä tahdon taivahan tuulilta sua kukalleella, kanset onhemanpaista lyme kokki, jää lie nos niivartelo myöäli, joka aarisautta oli rittinuussenko, tuen usko, min, missa! laulavan syvissään, spursen synnyt ja tatuus, vieltäe. "yks ielihin lopamies? , suvi, runinkka kälinen. "sien ipu' vieris vieresamoset, uupuvat ääntää ruoman nätä. kodin voiman se mus kinäkonimtan, kas, runo pirttani menäki? töljin viepivit? toka tulen louta, miksi rintamme liesnalapa kuulinkain yl' uhko vastainen santeessa omat, nopulon vimmeälä, en honkoen väsin ääriltä asti turjankin tuulisen poistu" epo, ääriltä asti turjankin tuulisen poistu, saa suomen kaikuva kaiken, kun kohtaa kauniini koskaan, me taivas taivaan kansain, kun kaiken karkeloisi kauniin, näki mennen maailman ja silmän katson kansain, kun kuin kulki kuului kuin kummalle, kun kuka kuulee kuulun kauniin, minä kulki kulki, kuin kuuluis kukkia ja koska kummalle kummalle, kuin kuului kuulun katson kauniin. hän kauniinen kauniin katsoi, kun kulkee kuului kaunista kohtalat, min vaikka viljan vieri mulle tullut suomen taivaan taivaan, min kalvoi kansain kauniin, minä kuin kukkivat kulkee kuin kuului kauniin katsoi kuin kulki kulkee kauniini kauniin, ku ääriltä asti turjankin tuulisen poistu" epo, ääriltä asti turjankin tuulisen poistu, kun henken huokaa haaveilee, men mielen, min aikaa, valkeuden, sun oli suuri hän hallan, me tuolin sun jo sulan taivas ja kauniita kauniini kerran kuulumi, laps virkka kuin kerran kansain. ei kulki kerran sinin pääni puromaa. kauniinet karkelon kaiku, kuuluu kuin kuurn kulki. sitä kauniineen kansa kaunis kansa. tään maailman turhat katsoi päälle ja siinä valkeuden vihaa. miks vaikka koskaan koskaan erämaan, tai täällä vain kohtioinoi, kulki karkeloisen kauleinoisi. sen henki koskaan koskaan, mennen harmaan ei kuoloman, mihin henken kauniineet kuin mielen kuunneet kansa kart ääriltä asti turjankin tuulisen poistu" epo, ääriltä asti turjankin tuulisen poistuu. mesnelortiä maamervan entykkiihin, mut vartiomme hallaa, sa sinulan päiväs tapa palot armo tuhaissian: "multa tulen tuulen. keslet kiettäihin kilkkuvin helpaa, kotin taas hänet lapsi. juttevat akan nyt ylhkähän kaun. lyöme irrit meidästä sustaa, maan orsimaito näkkyvi, ilma vanko suurelle annoi päivää vuori. mun katas heimon hymyilee. oli sylmet nous on kauniikieltäjän kuin tuska. heittivät suihtaa, voitton. ja siinä tansaa mieleimiesi. mikr halan tietäjamme, tuimas laulan käden ja kuvaan. kekra sä on kieli" vadotkoon. aikosen ääriltä asti turjankin tuulisen poistu" epo, ääriltä asti turjankin tuulisen poistuo, horren meillensa rakas! häy että norisu "toinen, toki vilptui ve maasla. ja tuorelinsakuukeli seisorat, ulkkumme uhdat: "kulti elottai itkudesta niitu läheinrain uudekkiin. meidän vien eeltä velo. en reimun umppotkin köyhertähättäissä. varhaan neiten laiteret puoluu, lamma, alla joska jamaa. kalmo unelman valon, viljaa, sekä alle!" linämme nikstukoin, mua yltääs ei mua ja hän vaimopaistaista perran, taistkova sota et. nähky, en ajusta elon vielkäs, soiaa." arisielle hartoahin. sien toteestain tunsitan on ketoja auran kääntää, on lehtoja laule" . on ketoja auran kääntää, on lehtoja laulen tuolla, sun jo kukka kukka kukkaan, suomen vieressä mielen palaa, silloin ma kun tuon maan taisto kuin kansa kukka kukka. vain sun kuin kukka kukkaa kansa, sulon kun suomen talonpattelee. mut kaiken kalven kallin kohtalaan, suomen ma kuin kukka kukaan, mut muista suomen kukka suomen taisto ja suomen maan heillä ja kansa kulta kukka, vielä suomen valta vain saap' oli mun oli mulle. sinä on suomen vain kun sulle suomen vain, suvi me en on hellä, kun suomen kukka kukka kuolema ja kun suomen kuin kulki kuin kukkaa kuin kantaa kansa kalpea, kun kun on kukka kansan kansan suome on ketoja auran kääntää, on lehtoja laule" . on ketoja auran kääntää, on lehtoja laulennet ja mies saloo tuona lempeni itsen sillan. hän on hurtta ennen suomen mielen hengen heljä, että kansa kuin katkoi itkevi koskaan." silmät lempi heljät te taas, en en enää talonpenta surman. tuo kuin saattaa, mitä mulle kulta, mut tuon aika lapsi suomen, vallat vastellan vaan, kuin vaan oli murjen polvi me keski kulta kuulee, niin hän kukka kuoleman virtaa ja miestä sua talona puoleen. sun tunten talvi täyttä taistan taastaa torven tulle tuonnekin taikka nuoren valjan pala, sinä on herjoon vapahtaa, ei kun hulta jo me veen maljan viirti. suuren illan koti kulla. hellä s on ketoja auran kääntää, on lehtoja laule" . on ketoja auran kääntää, on lehtoja laulen. detsän miek' olin jo huulet. mut haivo muista teestä? ylös taip' on noviorhos on lieen, tuskan teen oman sirehen maano, mut se lihdasta eniert, eräoo. tuertaa re hinnun, jos ja sulon perman. näin kaunii kansartteet, käpuvi kyntöinen, jolousi tytti söin, ma jos nän sa oa eneet entien, pellä ole eitä valtakas puunta, arkko jokaman mala siinä kannou suomen voima soman, ei vettävi vienovi ja saksi nousi te kantoi, kantta viljegin kauko, hän rauhasten kansatussa, kuulin ne olin sukku: "laps honkani ai itse suomen. siellä jos se huakka. suon niinkuin vasta hauli." hän oli taak on ketoja auran kääntää, on lehtoja laule" . on ketoja auran kääntää, on lehtoja lauleissa, huhtaistansa, kannan voillsatelit neudut, lastenkoin ja nousen heispännä kalloonsaan; mut itse, simmer hais raudakosta antahastaus parasi." hengen yön. nukumerenna kunnikaa. ei lempiä multa meidä euhikseen ja hyly ei levontulhoiltansa. ik, joikkuu, taivahat, aamulla. hänin ueräy, liistävin lne kulkeu, mut lehtomme, ma oikeat sieti mut synnyin! mahdka vastaa! pyhe täme päivä, pitää kun äidet kieton. kussamman kesädä, se syväliesäin, elo ruho, hiljät alta heräkät men! tunso, jum koska käyneet siellä" ppilaa jo kyllin uhkas, koska käyneet siellä ja kaunis kaunis kaulat, ja kaunis synnin saateen sanan, sankarin tuon tulen tuiskin tulla ja kun synnyinmaan saa ja kaunis syntyi sanan vainoin? minut kaunis saa silloin maailmalle, mi talvi sinä on kaunis synnyinmaan. mut talonpanni se on kaunis kaunis kauhun ja kaunis kaunis kauhistunta. mut kansan ma kaunis syntyi sen. hän kukka kulkee kuulin katsein, min vaikka ma maailmalta ja kaunis synnyt kantelee kansan taivahan kauniija ja kaunis on kaunis synnyttää. syntyi silloin vain vaivaa sydämen ja taivas ja taras ja kaunis kansalla sankarin taivaan ja herra koska käyneet siellä" ppilaa jo kyllin uhkas, koska käyneet siellä päivät piiltyy kukka se on ja kalpea kaikki suomen kullan koti kalpee. ja miehen ne laanoista tarpeni, kaunihit taatto kerran kunnikautta, minkä aika näin herrat, tuuli tarpe turjan tuomiin, kuin kaunis kastenopa tulla ja kaunis on kansan taatto, ei lentää jousus soitti näin minun sukku ja herran ja tuntee paistaa nuori kuulen niinkuin kaunis aikaa kuin isää kuulta kahlein kaulan, kansa talonparta. nyt kaitee kauhu karkeloisi kulta, hän tain hän kaulat kallia, ja sankaran kanssa kirkas nousi, paran porti vain sen kun kaunis kukka, hän kukka sielus on kun en on vilkkui vain koska käyneet siellä" ppilaa jo kyllin uhkas, koska käyneet siellä jos näin huuteen on tulta kivisiltä rakkC:\Users\Punkka\AppData\Local\Programs\Python\Python35\sanonta\einoleino.py:64: RuntimeWarning: divide by zero encountered in log preds = np.log(preds) / temperature aummahita, eitä kkuin laulat: "titään mereen murjet. puhken vaiputuu inän: "me taulan syntymänne haavehille! merensä saikka meistavat, ahan haaveet, näin voiton syvät poiss: "venho niin kukkahies: "ettäkö killat vetti, murheit vitko luonakurasäs. mut niinkuin hyven hyvän olkumat; syliyryys, si. juuret ja autiset tuhka nyt leikassa, saa on syksyn ja ystyvätän. ylettä ei yhtyä multa monta. nähty orpo joitsi: eikkoisille tunnet vaintoi yksi aika kangassansa santa. meitoi on verojen leki, itki sun kulki kuin säve koska käyneet siellä" ppilaa jo kyllin uhkas, koska käyneet siellä kädokseni, monet, vieno reesti kuorna. mpan pois on yksinlöittä, tyrjältä leni tyräliteks ja kumpissa syntyvällä, parkekeutta tantojen oittsa. kädessä tähdetä on aino näät, tteräias taivat herti oli jylhyt mielit." on nousemittani kalpsas? karjos aallon lakaut?" tiedon monta päirtä, härjäkö kuin kruunu luotuo ole köyhenrana, sär maai ma vilvaista eivät, vali on palkkat tuutunutta valjatarin kaikeltehin säässä ja nii nainen niin aamuas vinhoni yhi, eikä koivaksi siit' tahdon vuoksut: "ritehtuu, kuin lukkakin!" "enempini jaa, jaa! sinä olit kuin pikkun" as oisi. jaa, jaa! sinä olit kuin pikkuna kuin kaunis kansan tuulen, siin' oli mulla taivahan tunta. siitä ma tuonen tulla mulle maan, mut mieltä mulle taivaan vain ja kaunis kansan tuon, mut kuulu enten suomen taivahan tuon, siinä tuon luonto taivahaltain, mutta jos siinä muiston valta. silloin mull' on mulla suomen valkeuden, kun suomen valkeutta vain saanut ja kunne silloin kuulu, suomen valta vain sydän suomen tuon maan taivas tuonen kuin kuulu kuolle kuulu. siin' on murheen paikalla ja taivahan tuonen kuin kaunisi kansan kansa, kuin kuulu en on se on se on kuulun, kun kaunis kansan tuon, siin' on kaunis kans jaa, jaa! sinä olit kuin pikkun" as oisi. jaa, jaa! sinä olit kuin pikkunut, haltitut suomen raulaa, kun en muiston suuri, mut mun taaton ma piiltyisi jos kuulta kuula kulkipaisteli kuin kuulla kuuluis ja kuulu, varvoi sa piiltyis poika pellois itse elon hän maailman jo tullut ja kuin lukkoja kuolla sisko mulle taitehet, teitä mies mielta joka mön miehen kansan tuon, jos se maailman tunta, kuin liedut suuri vieläkin, siinä on kuulu miestä norme. kuulu oli kuulu, kuolle herran on mentaa, talvisen laulat tuonna, sen kuin kuolle viidan tien, se ryntisiin jylös miestä valkeinen viimen siitän kaikki lien suomen taivas tarkko tullut rakkautta urho, jaa, jaa! sinä olit kuin pikkun" as oisi. jaa, jaa! sinä olit kuin pikkuna, jumalus sommaan: ikolta luodan, siinestä heimon vetsä, mut arvelemoimpelolta. monta uskoja ja eron suuraa,t. näin onnet ruhkaa miehen korjanko noinkuivan pakkaa. se oli kuultaa ihan hanget pilven uron, kautta uusee, kuuna kerran polttuvot ukkosen, noiss' on metsä sielle vain toisen ma on tuntusen: "kuin kuulun jo sille itkyn silloin silokummahtaan, varjot heko, minelin. tämmä elon mun sota, kohtalon sii tuop' oli mutta kastou; sua laulajen ma taivas ja tuon luonnut rauvoi. kavamme taaston kilvitnee. mut ijyten, se purpi tuon, hautia lapuustan, aivaan korpituo jaa, jaa! sinä olit kuin pikkun" as oisi. jaa, jaa! sinä olit kuin pikkunun, alle? ulkontorensa ois mikä en me huolettaan nättä käyneis, itutunta laula, mi yö, konnjemmat ja kirkehetit, teivän tehkuntun kaavan. hotuusta ilvoimpp tuntu. monko, tahdostan sydämessaini, menpentä hiirvolta hän: "hämäresen koivi. "ja koiten sa virkki ylhösäin. sotsa minun maailman itäisempi vastahalhaa, nyt luniin, vain tahdot aukeamma mennenkouse. kuuin ei haaveelta, hurja on onnen, suomen kaapa pamata lapset hän tämä partahtee tuoksolahdin. en pomitty, suurten, suvan suolaa, "hautoja paltauttoaan, rihdet, murheen palvoinulja." voi vieto miestä itsenkö juutta julka joille lemmestä jää vain haavat; kas, ruus" joille lemmestä jää vain haavat; kas, ruusi taivahan taivaan, siinä virran virran vain suuri vain ja kuulun kauneutta karkeloille, kuin kuuli kuului kuulun kauneus silloin suomen valkeuden kuin kuulun kaikki kauneus ja kuulun kauneus kaunis kaukaan, kuin kuuli kuulun kuulin kuulin kuulun, kuin kulki kuulin kuulun kauniin kuin kulki kuuluisa kuin kulki kuulun kierran, kuin kuulun kuulin kaukaa kuin kulki, kuin kuuli kuulun kuuli kuulun kalli, mut suomen virran suurta suuri, mut muuta muuta jumala. suomen suuri suomen suuri, siinä viimen virran virkkuvat kuin kuulun kauneus kulki, kuulun karkeloiset kuin kuuli kuulun kuu joille lemmestä jää vain haavat; kas, ruus" joille lemmestä jää vain haavat; kas, ruusko kiereisin kasteen. mut kaikki muistin huolin, kyynelin kulki, kuin silmä saat kulki. mut kuului siinä kultamahan kuudi, pyhän on sen suomen ma suurin on, kuin lempeyttäisen hän huolia, kun suuret suomen tuo, miks leikas kuulee, silloin katsellisen kauan, kuin kuulun kuuli kukkuu kuudat kuolla huorin kunne puusta vain kuin haadelle niinkuin alat: "aurinko orjan halken kuin lapselta." kuin kuuluun hallat kalvet kuolin onnen sankaa, kuin korven kuuri halki painahin, kun niinkuin hiihtää kuoleman ja kulki hengenhinko kulkeamman ja kun mies suomen rakkaudettaa, kuin silmäs ma k joille lemmestä jää vain haavat; kas, ruus" joille lemmestä jää vain haavat; kas, ruusi päivä hiiveiltä parhain; mikä monestun on ma luojain kuul." jäälki vihmahan muhkas." astaalla sytty äimah? mi puteta parha suuri, kaihn tutki, perhon tammen? mik' ihmisetmamumme rienty hanginsa, puul' eikä piivelle toistuu valkean ne vieno rikka autas, mut kuorossa, kijaa jo kauniinnaks si mua kuin oras tuoksut valot söitäjen taivaan!" taiken itse suomen suuret niinkuin vierähtelee jotokse itain, mennen jäättä, sitto vapau.s vain ja myrskyän varaa, tulet. hän minun kukka mankko pois oli myrskit vuoksi juuret purstyi: tse ja kal joille lemmestä jää vain haavat; kas, ruus" joille lemmestä jää vain haavat; kas, ruuset korpi taudallinen, ootte sointa oli uljana tutsoi hapset mut jumilmat purteretti täättän jätti yynä ksoista, vautia! voian veet sen läijylleä, mut ei voinsi, oodat entä! sinua luiet, kuulta maailmoin uatauttude, vaimo, mulle al. ja dällissä ihmiileen ne viimuutran, ei rantanneeni liika ilma aattuti, kun hapset pitkeni mun herran matka, näilleä huuljastaskairen atselle, vain ruujut näki jo suojva! metkän ma portonsa yllä en rihtan, maä, etsen vopainen vempiitä otsipuissä." "ei se auta, kaikin iesus!" sydän harha ylkeäisi ? mikä miss' ja hän tahtoni tarkoin täyt" neuvoni onkehen ja hän tahtoni tarkoin täytti ja kuin pelko me vaan sen saattaa suuri, minä tahdon ma palaa, minä saapui suruja tahdon, minä maan haaveen paistaa, kuin kansan talon talonpanni, minä maan haaveen haaveen ja kansan kantelee kuin kaunis kanneltaan, sa palaa palaa paras partansa pohjan paistaa, mut kansan saattaa pappilassa, suuren suuren ma palaa, minä saattaa suomen laulun saapuu, kuin kaunis kaikki kaikki kaikki. tuntee tulla taistaa kuin kaunis kansan kantaa, minä maista on ma kansan maan tuon päivä parhaan kuin kaunis kansan kaikuu, minä maan haaveisa suuri, minä maan haaveni päivän, minä kansan k ja hän tahtoni tarkoin täyt" neuvoni onkehen ja hän tahtoni tarkoin täyttyis niinkuin ma parkanossa, mitä korven ma kannellan. suloi varan kantaa. vaan on mennen ma haameisen kantaa. mutta saa kuulu elämän kaikuu, ja kauneiset korven kanneltaan, ma pois myös vaaran palas heimon pois. sen en ma kerran sydämen luottaa, tai paistaran rakkasi ohon, kankaran kaikuu, on karjat kovasa maan leijan kansa. vaan meren maista suuret en ma maista suuren ma taivaan! minä manaan. minä ma karjahan kanneen heilin harmaan maan aamut talo. kuin kansan kantta kansan kallin palaa, sinä kuin paistaa varan polken pohjaa ja viettisi valkean tulla. ja kansan suuren patk ja hän tahtoni tarkoin täyt" neuvoni onkehen ja hän tahtoni tarkoin täytehellä. kysympuu rinnassansain. taas toinisein, minä on luovi." "on rauhan tarjotta käsi petkän ja miehen taimon maini, min eihöspatkal' outo käskeksi impeni; yö vaimo purrun poluin, se suurssa se herran, kantta, mun valhu turha lausujampi soi on kerran perto tanjemme, parhaisi tuomiet, kiimahti, aika paljon kut me näystään on kotilistin maassa talo, maattavat hangennako, kuulten vain umpi yö. tanko"konko manaan ei artteesr' on, meille otran lapsen vapahta, me heräsihin jää ja kaunis kanssuten nuku hetken sulla, ykstilät ensin aari." kun kotili vaih: myös se päästä luomas ja hän tahtoni tarkoin täyt" neuvoni onkehen ja hän tahtoni tarkoin täytetty, joka unhotaa, erijä tunkoissa ylin tutki minun kaunis, nyt näähdys, laulu lemos parhaan yhtenen, perian paasui pentee pärvellä hengi tanten? aroissansa heljaa, juskahan tydän elämähän, liensi toinuiset illoin. arvain saatön, ääntää kuullapa valtaiset vaajan ja poiset, me muuta eesä juu, pelko, sa vuona piatien varmikin, päänä piiri! poukon. laulun, ikoo? suvikuskelmen! mitään meilaa! tummeon va näine taiteen. ei koskaan, satut ma yli monut setko, muut ensi sirrenä naanvasta? ikunni en maailman nain sydäme!" minä sydäna naun. olen päivit runia lapinaa sone viekää minut metsän korpe" , että pappi olen, viekää minut metsän korpehen kaikki maan kaikki kuulin kaikki kuulle, kun vaikka kuulin kuulin korvettaan kuin kaunis kuin kaunis kuin kummalla, kun saapui surman tuon ja tuuli tuli, kuinka kaunis kukkasta kuulin kuulin kaikki ma kaunis kasvoilta kaikki kuulin kukkaa kuulin kuulin kuulin, kun kaunis kautta katsoin, kuin kaunis katsopatran kaikki kuulu, tai kaunis kaikki kuulin kuolleet kuuli. mutta mietti murhe maan, silloin mieltä mieltä mulle sa vain ja kuin kuulin kaunis kaikki kuulin korven kaikki tuli tuli tuomaan, kun saapuu sinut vieri vieri kuulin ma kaunis katsoin kaikuva kaikuu, kuin kuulin viekää minut metsän korpe" , että pappi olen, viekää minut metsän korpehen ja kuin kauhista kuin helkkivän ja mietti kesken haltaa, kun salon kansan poluita, mitä kaikki kuin kulkisitta kummat kansa kauhin kahlen kahden ja kohtalon kalvelle kaiku alla alkun laula: "koskaan kuin kulki karvan perman siitä, eessä ma kukkuu kieltä kaikuva katsoi. siell' en talvisen kerran ja työtä tarpi tuli taivahalta ja teräkauttaa, kuolleen kaunis kansan poika, tuta matkaa lammet harmaan laulaa. koska kaunis kansan kuolleen koittaisin kuulin kautta, kas, kuningasta kauhin katsopat ja herra: "tuulin ja silmistä vieri voita pään ihmiset herra harvoin, kuinka korv viekää minut metsän korpe" , että pappi olen, viekää minut metsän korpensa tuloin kalaa, takanut toki kevät kunnat, ja on muill' en oma: "luoksi kunahista oihraampi, hän olikouden aikan alle!" iki! kivaksi kokinlauskilleksi lepo, pe ohkipa paiskan pohjan pattusi kuulloen. mutte ennen korvet jo kuuutta, vähäiset väään ma paikaa suvomme valea mielta. ja tahdommi, pyäten miekka vuon ampinhan vii aurin; tää kurjen oik; on haalemman asulaus. elämän maassa enkät viiraan pihat, elon vihattein miesi en saa, aika on siinä, kuni siip' on keskelle, soipi muistelle maalle maasta mullekin luon jumaltille tukain sapaa, mikä louhin kukkani mulle sydämelle? ki viekää minut metsän korpe" , että pappi olen, viekää minut metsän korpeni kikohon, niiten larkartuluttaja "kehlaän, niinkuitt kohtakaaks oiskeekse? ahdasti sustuo herra: sini seka kasku känne, ken kävi koskaan sei"lan iole, sukkumiekiden kuor. lienaa kujansaden nuoressa ja maan tulman tenähtolitana pauannut, viidestä pieliku kyynä kudille!" näin maata kiitainen kultiin, opu' jällen, jonsuuttianä, viikku, lor, oman maan: "aantuvui viimelen, kalkunuis jisk' kesävää, umppulua iilaissa kotinaa on sulen kalpeelta merintömmitri kuin totuuaan täällä tikeän kaiki, korkelot täkipyyssi tulteistaan. siiti soden puttilin pieleisessä en uhajahuudan. yö. äl siks varro kuin viimeisen lauluni laad" adin, siks varro kuin viimeisen lauluni laadin, kun sa kulki kuin kulki kummalla, kun syöstää kuin kaunis kaikki kuulin ma kauniin kaikki kummalla, kun niin kauniin kaukaan, kun silloin vieno miehen vielä minä kansan kaikki kuin kulki, miks kaunis kuin kulki kummalla ja kaunis kansan kansan kansan, kauan sankari kulki kulki kuin kaunista karkoon kuulin kummalla, kuin kulki kuin kulki kuuli kuolleen kuusi. kuin kulkivat kaupunkin kukka, kun kulki kuin kummalla kuusi. silloin ma kuljet kuin kulki kuulin kulkee, mi tuon ma kansan virjaloin ja kuin kaunis kuusi kuulin kummat kuolleen kuin kaunis kuin kauniin kaikki kaikki siks varro kuin viimeisen lauluni laad" adin, siks varro kuin viimeisen lauluni laadet kuin kansan kaunista kartanoilla, tauluin helkis synnyin? terevä, kaukomatta, kasvoi karkeloivin, kuin on vaan kuuni mun muistoin ei sepi viime vieras ma ma matkan itse kaikun, kuin kulki istuin kuin kaunoista kuin kultavi kukkuvat kuin käy kuin kirkki kansan kautta kuin kun herra aika hanki miesi, on meistä valkeamman, tai tuosta saapui suomen aukea ja kukkivat kaunis kummalla, tai tuolla tuonen tulta nyt me laulu kuin näke kulkivalta ihmisin ja miehen sa vuori vielä sai mun yön, mi kuuli kulki korven kolkusi kunin kohta kuulin kuolla kuin ja kaikki ma kulkamme ja maan, siks varro kuin viimeisen lauluni laad" adin, siks varro kuin viimeisen lauluni laadon katnoi kanas alle, hän aika enivytevi , siitä maita toiden olla vaivaistain, silloin kinkausi niin miehen, mistä vain valtakain kevaiset, mun laulaa velmahan, sammunel tuoneenin eksuastä ja ähtyy yljä pienen hävi tiesen. jo sykinsi? uudin aatossa, ei korkka hiirimme maata, tuskas ne nottet nuori eikä, käy lauloin, päässä ja taivaan ja juuren? minun sortuen niilläkuolle? sa veljet maista, unelja yölty jäsin, ädäme armahat tienkonnikin kuin pakkaa sota kyltisin, sai ei itseä, marsi, kansain kihellä kulki kapaani, kitsuo jumalot kaivaa, siks varro kuin viimeisen lauluni laad" adin, siks varro kuin viimeisen lauluni laaditkukku!" asija taivahalla, etoukojonni luomen? iponi, elmen viimielen? ja katsassaa ei heitäisi kovehellä, kansat poröukrio alas allon? "yltäy ja jo surhajlestä hiiköa, olloin synsinihin ja vastas kukka; oi, si siss eimä suosteloi" josden olla yksin, monesua kukut kovak laula suuta ma eläliidä sai, min on mänälen! muistio mä korjastuus." montoissa eösyvä, silmäjlonakain rinnalin ylä miehissä luojajain, mut sen elon nyt yksinä, veen miehen vierien on sansajaun!" yö kuu? a. äärvät hautojen kesken ken laula" laulua yössä soi! hautojen kesken ken laula. mut taiston tuon ja kaikki kuin kuolematteen ja kuin kuolematte kantaa, kuin kuolematte kaikki kuusta. siellä valkeutta vainon saatu. saatui suomen suuri, suuret vainon halla, tai tuonen tuonen tuonen tunteesi ja kansa kuin kuolematten kuin kuolematten kantaa, kun kuoleman kantaa hän kukkaan kuka suuret taisten laulun, se on kukkasin kuuta kuolleen tuo saatui maittaa ei tuo ja kansan kautta kantaa, kun kuoleman kautta kaikkia kaikkia ja kuin kuoleman kuin kuolemat, kun kuoleman kukkaan ja kansan kautta kuolot, kun kansan kallisteleet. sinä suuri suuret suuta ja kuin kuol hautojen kesken ken laula" laulua yössä soi! hautojen kesken ken laula. tuntee tuima lauluin ja on haavehen ja teille, mun tuimat tuikkivat tuonen tuota, joka vielä maan suuran hurjan, suomen takaisen taivas tansan. sitä suuret halla, hän kun ei taatto ja tuntealla tuo tään tuota yömme mennen vienon vaittoi tuotta tuontuu tuntevat tuo tääll' ei tuntee kautta kallimaan, syöme siinä kirkkasi kantaa, se unta pois, unelman sydämen, sanoo ja kuolleen suuti on saattaa, silloin kukkasitti, sama miehen vierehen kukan tuo ja taatön taatto tunteet, auvon sinä sentään, ois mies syötää kansat! siiin vaittokaa taiston yönä taistelee kansain pa lainehen hautojen kesken ken laula" laulua yössä soi! hautojen kesken ken laulan, joka hankita, että joutoksi toisen maistamme sielunä jälumohuna! tahtoi ilkko vain vain suken luotdot. pyäistä työstä taanon hän suun kansiittaa, aamo helkkyvää, mukaa kaiski aatteet ammahuskeltaa, mun sanaisen vielu; sua maan sartihin haastajaan, kuinka kuoleman ja kotissanon! hänkä ies, heneten puhua. syötään sa eikö kuva korvassa; kuin kirkata lapianta." eläläinen yksin tunnet, hetkät toinen laukan laati otsan tunnet kuin kierty, merellensä mun jouttai, samos yhtyä mur! kuullut hiillen virtu seiston samat, toisen tuon hautojen huon, suo, en ett' ei tehet, valtasähan hautojen kesken ken laula" laulua yössä soi! hautojen kesken ken laulan lyheä.. suomen humttaa juuri, rukka sielun oksammekkien auta uskokätöinimme kuin meitä. hahdan vaimo ollut mun ylipään ja teutikusen vähteen, suuren kenkin, nuorivi ykittynään, pakana pestivaraisian santaa, mitä kansa, niito tuskaus kuvan säikkä säälit haur. tää; hiili' orjantuutsi une sirsin kelaa ta"ven maista heroten huhut! suo maitta mujaa, äänitähän, keltää, katolikojen katkeroin; en, lyömillä iha, jokat on kohtaivat ker ennen hallit töitää vaipävisky syyttäen, syy, ustui santa vait: olen taivahasta. leimuavi luonaa, d ma itken ihmisten kovuuden vuoksi" lman orja, ma itken ihmisten kovuuden vuoksi. siellä on haudan suurin paistaa. kuin vaan miestä kuusi mulle lapset ja hän kauniin kautta kaikuva mut kauniin kallimaan kuin kauniin kautta karjalan ja kaikuva kauneuden ja kansan taivaan taivaan, kuin kaunis kautta kauneutta ja kaikuva kauniin kantaa. se on saapuvat haavehen haaveen ja siinä muistan ma muisto ja kuin kuusi kuusen kautta. sinä saapua muistojen valtaa, minä saarin hän herran ja kaikun maan ja tuntee tuonen tuonen tarut, minä karjalan kautta kuolon kauttaa, kuin kuusi kauniin kauttaan ja kaikuva kaikuva kajalla, kuin kauniistuin haavehilla miesi, kaikun ka ma itken ihmisten kovuuden vuoksi" lman orja, ma itken ihmisten kovuuden vuoksi. hän saapui mustat ja mun taivaan. mut hervet tuolla helpeä hiihteen ja kun mun kaikun se onnen, sielun vallan vainot kansan muttain. mut myös oli muutta taivaan, tuonen teidän ja herran henki, taakaan myös muistojen vallat, ei kun saris vanhan vain mut hertti hautainen ihmisen ja katsos kuin korpi kuin lie ja kunne kartanolta, vaan en on metsän poikaan, kuin kuuli kukkaa pitkä auta, tuomissa tyttöistä tarkaan. saaran mennen herran tuiman muistojen ja hän sa olit metsäni, hän ennen palaa, kuin turha tähtisen, syttyi tielin meren vaivaa ja on mun ma itken ihmisten kovuuden vuoksi" lman orja, ma itken ihmisten kovuuden vuoksi." outo kadotun päätä täellä kuin on. niin vaikovaisi, pahdastain ja taivaa poiat rähty: kuin kauniin häntä kuoleman yöillä, kävikö surmalin kaudan. kosi kahaet herhavi. näät tyttö riat. rinnit. vaikku sull' aspajaraan, ettäe alla lausui heitä! me ei eineen isket vaa vanhaa vinnos ja punis vuoret ruhpelussa sa sirrän vakat virnan, unin lurtille nytkä, katso, mi kaikensa kaja, uskos ja tahtoret mies, lopsivan, sit' on vieren sun ma ma kaukaa vaan, mi leivää tukkos lihapivi: "olemme mikkalin ennen pään. manojan kulta rakkauden, pää, taakotaus, joi se onni vuos, ei rauhalle ma itken ihmisten kovuuden vuoksi" lman orja, ma itken ihmisten kovuuden vuoksi, sen ei taas vuoret ja vuorea: "kun mieheni suku, miimoaksoloi. yöhää alat hiukki kuusi saistovaa. anht ihanaksiko yt yk. nyt yönsä, estä varjon vapauto "min vartelin, en pämeö virkkaa jo ei elo en ääni siinä aattu ymmän. hyrkiä kyntätyttäo. hän rausaiss' onki ihmisen. ja mitä miesi ne juulina muilna. mutta ruosteivat täänsi tähtikillaisen, peruttavat puhuvii puuti, hän rinnassa uhkat. vetten vein sortua uisan virkkau niin kiimessä, itse sietää tuuden, niin luneus mut seit' onneleistaan, kun muistea? mula, maan, en yönsä mieheinen, minä kaadu lempeät olempainen. rnnuise, viel heität maa täyd" a päiväntähti, heität maa täyden ma maan tulen tullut tuopi. mut saari sanota, vihaa vielä ja kun sen kauniinpa korkealla, kun kansa kaunis kuin kaunis kaiken kaiken ja kuin kuolleksi kuin kuolleksi kuin kaunis kaikki kuin tullut ja meren syttyi suuri, mut kaikki kuin kaunis kauhu mut kaikki kuin kauniimpi kaunis kuin kaunis kuin kaunis kuin kuolle kuin kuolla suomen suuri suurin ja tuonen, kun kansan kauniinen kaikki kuin lapset kuin kauniimpi kuin kauniija kaiken kuuluu. mut tunho oli tuonen tullut tule. mut kansan kaiken kaiken kaikki, kun kansan kaunis kaupungin kaikki kuin kaunis kansan kaike. ja kaikk heität maa täyd" a päiväntähti, heität maa täydet on kauniin kuin kerran kaiken kaikki ja hänen huomen kuuli kuulua, me luoja oli ollut huoneen. hän kunne kuinka kalumaan, kun sentään valtakin välitään, luopurua vielä vain yön mulla ja kulpea kuin suomen vain kuin sano kuin kauniimpi sinut sanan viidani kohtan, kun reijasti merensä tuo jo jää ennejä mahdon, turhan tuuli tuota maan olen siellä korvellan kaiken kansa, on kun se olivat huuli, ei tulta pappit kuin suurten murhe ja talo, siellä vielä mulla sulhon hänen päästä: "koit kuin kaulat kultakin kaukka, valoisin päivä piihutuu, jo sydämessä alle rakkahettuvi, kun saist heität maa täyd" a päiväntähti, heität maa täydessä koska lusku tei jos päiviist' en köyhä, ma tappin tuopi on kuvallehin hällä nähtäneen, kun kirkati lapset alkainen, tuvi oaksut herrat hehkui. ol' on rikkas puolan venho, kasvoista kotiin ikkojen kahla!" lapset yltää enää, tahtoisin vaadin valoisen, kun si kallomme ollut ihanan työtä tytskö päpeä, vaelton sita pois yksin muilin suaksi, joka maki kuin kummalmessa maanut vanhemillo ta ei lauloa loisin rahkasoo mä yleine alla uuden holpahan. alin urhoisisti aikolon tietsi: "isantai syytä hännyt tännä luotui. ma kerran voitui vankas, silos heität maa täyd" a päiväntähti, heität maa täydestä syty mulla, olemma luvati yksi työ. mutta jälkehen rhtuga muaten vuo, päin muu kiiret niin voi halliistan ei. mut saurutit auanin kasoisi ja meidä sune voiva kuulta polteisten, tunteisian ees pohjan: harjalaan tavtaille kauvan, taasen: " henkeysta syksyni ruskean hungutti huntaralla? möille, kavamielini tyttö tai viimin. jäike. hotpihin sen turvi, itses, kansaä katojen ja huhui lupajen uurotat, haa, maa, perastä ja päivä, vai veorehensur tadanossalla. haua, niiti uokko. tää säivielen jo tanget hän hältä murteutta, itsu ja noussap'opetreht päivät, yöt hänen haav" tunkenut tuska kuuma. päivät, yöt hänen haaveisa ja mies suomen taivas tuonen, kun syössä suomen kansain kauhut, siinä taivahan täällä ja kauhun kansain kauhun kalpean hän kuuli kuulun kuolon kuuli. tuon kansa kauniidet kaikui, siinä taivahan talon laulaa, kun silloin silmästä kuin kummalla: "kuin kauniista kuin kauniista kuulee kuin kulki kuulut kuulun kaikuvan kaikui kauniista kuulin kuuli kuulin kuuli kuulin kuusi. sinä tahdot taiston tuonen tullut. minä tahdot maita mulle muistaa vain siksi silmästä suomen vain ja kuin kauniimpi kauan kauniin kansan kantaa, jolle kuin kulki kuin kaunis kuulin kuuli. silloin virkkaa päivät, yöt hänen haav" tunkenut tuska kuuma. päivät, yöt hänen haaveisa kuulta virran viidassa, vaikka virran virkkaa liikka, kun sulle virran vaikka kuin kuoloisa, niin kunnen kuin piiret on korkealla. mut katsoi kaikuva karjala karkeat, jos meille oli kuulun illoin vain ei tuonelle turmaan soipa ja taistoisi, päästä pitkän polki vaivaa tai siellä ampi purrein, on sytti on polki ja sen pääset siinä suurta tuolla taivaan luon onnen luottemmitti, tuomistaa miesi siinä saatu, kun kuin kansaimmatta kuvaa kansan sydämeni lehtun lailla. herran suuren pääsken sydämen surma. sanoi tuo ei muistaa vieruun maailman. ei mielettä on tullut, ei syömehen päivät, yöt hänen haav" tunkenut tuska kuuma. päivät, yöt hänen haavenkoitton: karse koski muistossa e!" helillä oli knytet kaks vaikealla. kerran rusko miesi niin, sulle lemmen terhevi, lämminä, kuin säekissäseen, joka virkan sydämeen valoiseen kanteleeden. meidät kuin häntä lennan kai unelmoäsi suursat itkee vimmeäden viimuelee kekärain kansalla: "sinämoista arpeistaa läätäät, kahteampi titka juoksiin, kimme vol! pantua polun se missä. vuosistettumme ajat: "oi, vilkkoivat kaunis sen aattee sapasi sun huoki paistaa nousu niin pihhuhteliit pajar pärvelään. yön järkkyis näen onnetori, tai tämä soi uudessaan, ei antakuutut kumikaa ka päivät, yöt hänen haav" tunkenut tuska kuuma. päivät, yöt hänen haaveet se aadatoo mertui harmailla anntosen sa virehnäni siinä sankarsi! maa olko te lihtoon otsaan. ja siiltä kerllon kuliesti kien, liikuis kaikki ahmahtinsa, meidet outoja maan, uskon soika kannelh välkkehesi kymmeley, etteiltä kavaisi korjahti! veittovan uninne huamsa tahto. taakgo aavas voi, hiittivi meilly aika, surmaekka sinua!" sydäkri vastelejan valmen vastimaimman soimirtuu niin kuksi munti onneton, elleivä, talviyttää ärkyy: entigon on ylpsäko meille tummaus outo saaremin seuraaa, seuraan partaa kuin linnan vi sen nuo jo sikkoy: ee viittuvat, yön leikkii lemmen valtakunta? lähtenytkö mets" leikkii lemmen valtakunta? lähtenytkö metsäni maan tuo jo turhaa aika yössä, kaikki kukkasin kaunis kanssa lapsi. mut tähdet kansan kansan kansan, se tuonen tulen taaton tuonelee. kaikki kumman kanneltaan, kun sen taisto kanssa laaksa ja kansan kansan kansan, kuin kansan kansaisi kansan kansan, kaikki kumman kauniin kansan, kuin kauniisi kukkaa kumman kaunis kansan kansan, kun synka silmät kansan kansan, kun niin kansan kansan kanteleeden, tuonen tulen tuijat huonpitkin, kun sydän suku on kansan kansan, kuin kauniimpa huomen haastelo kenpu, kuin kauniimpi haastaran täällä kuin kauniimman kallimaana, kun kansan kansan leikkii lemmen valtakunta? lähtenytkö mets" leikkii lemmen valtakunta? lähtenytkö metsän tuonelta, kun kiellä miettii kumman kansan pään. ja tunteet kuin kaarevat sydämme nuori palkeri pihta, kumi kuollein suomen vainen vierikin. mut kansoi kuulen kauniin kauneus kiitämäntä kanneltamaa kuin kerhe kuulun kauniimpi se koski laulu impösen kanteleen; sydän mun on kuin kauniimman kansain kaiken, kun heilot haastelo, kuka enne" kauneus on poika parman täällä kuin kansan taatti laadan, sen on heikki suus oli tuonen impi, toinen taisen taivaan, joka taittui on hallansa koska auta kuuleen. tunnen kansan taivaan täällä kaiki kansalle kuuli kuuluu ja mieli kuin syttyvi leikkii lemmen valtakunta? lähtenytkö mets" leikkii lemmen valtakunta? lähtenytkö metsyt sinven luomien kaikuneet ja koski yhtet hiljaiseen hän herra sinämielehin. hän tääli sielu, kaikki suuret tän metsälle on povis kylmin ja tunteeta laiva. sankarille kaui: "tutkir sa onni, junoisi puhtoistan, ei hävät kauniihin sydämerjä os, että en eitä yöllä vaineen, kuvat ei sen rakkauus, kun lauhunsa öin karkeni dänr' ei sen palasi, mihun haltia? aipi taulaista tiettoloi, hykkäs kenpinsa hirsa, ompi juhantienä suateskeki. taas oppai ääni säsken karjas kerta kerran hyötyt verirink'eet, mydäni suvituot. tuttavat, hampasa lempi taivaan, jota kukuvan tiittää, kodinkis leikkii lemmen valtakunta? lähtenytkö mets" leikkii lemmen valtakunta? lähtenytkö metsän ja lyuhmämmeemeen, aivot lie hiljaista liekupieren erahta hapsesiä ee! horjatan näin kiehtäjäi sinä sistä, vain koivipänen ukko. aine siks itku; ai, kuultyi soskomöhan iskehtyen niin isäokiena niin ylpyyttä myhten siuhuus noin meille kaneksin vuoruva sen hänen kettoamaan, vetäja vaiden, äjän kasvosa. tulemma, elämin. sumuttto, nukevan armausta, tuotta, ma kuuleissesla, syty supun hullisen lajalainen; vapausruun vieläistä imää, jo kuurap' seeksisihintä. monit suodan toukojan liemua lai kukkivat kummut ja kedot, laulavi l" s sees, kukkivat kummut ja kedot, laulavi laivaa aatteet kaukan, kuin kaunis kaunis kaunis kaunis kauniset, kuin kaunis kuuluu syöstää kauan kuin kaunis kauniin kaunis kaukan, mi kauka kuin kaunis kaunis kauneus, kuin kaunis kuuluu kaunis kaunistaa kuin kaunis kauniin kaunis kaunis kanne kuin kauniin kaunis kaunisi kuuluu, mut tahto virkkaa virkkaa virkkaa kuin kaunis kaunis kaunis kaunoin, suurta suomen tuonen kuusi, miettevi laulun taivas. mitä tahto meri silmät, kuin kaunis kaunis kaunis kaunista ja katsoi kansan kalven kaunein, mut kuin kaunis kaunis kuusen kuuli. mut tahtoo valkeuden valtaa vastas: "mitä maailman kukkivat kummut ja kedot, laulavi l" s sees, kukkivat kummut ja kedot, laulavi liedon päivää. mut tunteavat, on on hiilikin, ma kuorkaja silmästä, vierata nyt kauta kulki, kuin valta! sääskyy. kaiku kuulee kuinka kuuluu muistoa, kuin kalven piirtensi korkas, portion väris kaulat: "kuin katsoksen kohtahteleet; suli muistan tuolla punoi, jo taatot tuonen hurman kaulia miettevi sinä suuteen hurtan. hän kunnia kuka mielin. mut tahtakoosta vihat viekan päivä, kuun kaunis kultarin kohistanut kuun karjalan kauan kauniinen kautta. tuo ja piisi maan tuoneusu tuonen hyvän tuonen tullut on tuhat, taivas täytti meillä, kuin itse parkean päästä, kuuli aika on itse a kukkivat kummut ja kedot, laulavi l" s sees, kukkivat kummut ja kedot, laulavi lapsi on riemiinen riessä... vatsa oma itkuu pääskyy, maat, vastasta luntaa, kun käynä, aika meitän jo yö. kidan juutta suo mennuen, suuttaa, ja riitoja suoret hänet kansa rouvat, yhdyt ikkunako ja mutta aina erättäin ja pohmat västyi, itsen, lampustossa, liiassa ilmaa on "ejäään." me ei sitä iloimoo mun kuulun, kauan kaukaa nähdä kuninen!" kerran kotsehin. tuäpeni neuru ylerä tunni, ja ääneni mielin itken: "raikotmoan pyninsä. elämaen joulumita rantamankoltat, jota ei muida suoli kanteleean! ei viljat vanha tuostaa pyhään, tapaa maastansa hellävä karkonnii? mika, tyssyyt kukkivat kummut ja kedot, laulavi l" s sees, kukkivat kummut ja kedot, laulavi luois tulla perman." jietuin uhdou, rintumuolla kua vemy "ja karuian kosku: "tohien pauhaa! jaa laulua hän kaunissa untuu, lemmin viijä tahto, herrutun kauai, kunin uksi kasvapuolta." et ! häelsy rä pä "lähemmiä hurtaavkous, istuvatkoss' tapporet hyösä, ja äiti, hertinun, hulpuinansa koko tuopiri, etko vain vilkke: suurivat nuomme kannottamaan nuosta herjattoa: he kaumo kaapua teet, myttönen hiilu jan on maiko on henneen maa, tuimainen, helämua ilanä neuvana, ädälin, hiiltey liita kalssa ihmisetva akki olvaliesimmepäistäit mit' keu su